Sanoi työkaverini, kun tuskailin inventoinnin kanssa ja näytti samalla surullista videota ulkomailla käytävästä sodasta ja sielä työskentelevistä lääkäreistä ja kärsivistä potilaista. Tottakai on, enkä todellakaan aseta itseäni nyt jalustalle, vaikka on edelleen kurja olla tapaturmien takia. Päinvastoin.
Aamuisin ensimmäinen ajatus on: nouse, pue ja piristy. Kaikki hyvä lähtee omasta asenteesta. Voit olla onnellinen, jos päätät niin. Ei sais jäädä vellomaan haikeisiin asioihin, niin että masentuu ja ahdistuu. Kyllä mä sen tiedän ja siksi tänänkin aamuna mä oon reipas.
Töissä kassalla työt tehdään hymy huulilla. Sen hymyn alle kätketään se fiilis, mikä oikeesti velloo siellä. Kaikki ovat sokeita sille kuinka suistunut oon.
Mut täytyy selviytyy, eikö niin? Ei saa pysähtyy, täähän oli mun oma syy. Kyllä kaikki muutkin jaksaa taakkojansa kantaa ja siksi oma kuori pitää nyt kovettaa. Kyllä mä tiedän ja nääthän miten mä jaksan. Silti mä oon niin uupunut.
Kaikki sanoo aina mulle:
- Mä tunnen sut. Sä oot vahvin ihminen mitä mä tiedän.
Kyllä mä pystyn nauramaan ja valon tuomaan, mut silti tuntuu, etten saa henkeä. Mä melkein luovutan jo, mut edelleen mä oon reipas.
Salille tai jumppaan en pysty nyt raahautumaan. En vain jaksa ja tässä odotellaan sitä uutta paloa. Tai siis paloa olisi, mutta silloin kun ei oikeasti vain jaksa, niin ei jaksa. Mut mä silti jatkan mun prosessia. Ruokavalio on ja pysyy. Mä en aijo antaa kaikkea periksi tälle masennuksen paholaiselle, joka olkapäällä istuu.
Mä oon miettinyt ihan liikaa mikä mä haluan olla, ennen kuin on liian myöhäistä. Kaikesta tästä huolimatta, mulla on unelmia ja mä aijon toteuttaa ne pian. Mä olen ansainnut ne ja tästä lähin, mä olen täysin se, mikä mä oikeesti olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti