Mistä aloittaisin? Liikuinko viime viikolla yhtään? En. Söinkö ruokavalion mukaan? En. Mikä minua vaivaa? Olen tulossa juuri siihen.
Puhuin viimeksi töissä tapahtuneesta työtapaturmasta. Niin kuin kirjoituksesta huomasin, en ollut moksiskaan vaikka tilanne oli hyvin vaarallinen ja olisi saattanut johtaa vakavaan loukkaantumiseen, halvaantumiseen tai jopa kuolemaan. Selvisin ihmeen kaupalla älyttömän pienillä haavereilla ja jatkoin elämistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viikonloppu meni inttileirillä, joten aktiviteetti ei jättänyt varaa ajattelulle. Maanantaina "rikospaikalle" palaaminen sai asioita jonnin verran pyörimään päässä. Tahditon vitsailu tapaturmasta työkaverilta oli liian aikaista. Maanantai-tiistai välinen yö oli painajaisten täyteinen. Onnettomuus alkoi kerta toisensa jälkeen uudestaan ja säpsähdytti hereille. Unta ei tullut minuuttia kauempaa.
Töihin laahustin todella väsyneenä. En jaksanut hihkaista huomenia työkavereille tavalliseen iloiseen tapaani. Latasin kahvinkeittimet valmiiksi ja seuraavassa työtehtävässä oli palattava huoneeseen, jossa onnettomuus tapahtui. Pieniä lasinsirpaleita näkyi seinän vierustoilla, verijälkiä seinällä ja seinät olivat tyhjänä, koska tippuneet kaapit oli roudattu huoneesta pois. Ahdisti suunnattomasti. Paniikki iski. Työpäivä meni ihan sumussa. Itketti koko ajan ja väsytti. En saanut mitään muuta aikaiseksi, kuin edes takaisin haahuilua. Viimeinen tippa asialle oli se, kun olin tehnyt yhden työtehtävän 20 minuuttia sitten, enkä muistanut sitä tehneeni. Varasin heti ajan lääkärille jatkotutkimuksiin.
Lääkäri totesi minulla olevan posttraumaattinen stressihäiriö. Sain heti siltä istumalta viikon saikkua, vaikka itse pyysin yhtä päivää nukkumista varten. Samoin puhuttiin lääkityksestä, josta kieltäydyin ensin. Kun lääkäri sanoi parantumisen nopeutuvan, suostuin ottamaan iltaisin rauhoittavan ennen nukkumaan menoa, jotta saisin nukuttua yöt. Sanonpahan vain, että ekana iltana ainakin oli ihan vihannes olo. Päässä ei liikkunut mitään.
Siinä vaiheessa, kun pää hajoaa, haluaa ihmisten ympäröimäksi joiden tietää välittävän. Kouvolassa ei olisi ollut kuin veli. Tähän tarvittiin äitiä ja ystäviä. Päätä hajotti vielä enemmän se, että mä en voinut millään ymmärtää miksi mulle kävi näin. Mä oon vahva ihminen. Mä en stressaa liikoja, mä en ajattele turhia ja mä selviän aina kaikesta. Se hajotti entisestään. Syyllisyys siitä, että on heikko.
Keskiviikko aamuna otin itselleni aikaa ja tein rauhassa hommia kotona. Myöhemmin lähdin ajamaan kohti Pohjois-Pohjanmaata. Keli oli vaihteleva. Satoi, ei satanut, tiet oli sulia, välillä älyttömän lumisia ja uraisia. Päätin poiketa Kannuksen kautta ja yllättää ystäväni käymällä ensin pika visiitillä hänen luonaan ennen kuin menisin vanhempieni luokse.
Noin kahdeksan kilometriä päämäärään. Kaijuttimista pauhaa Asteen Apinalauma. Tuntuu hetken jopa hyvältä, laulattaa ja hymyilyttää niin kuin kuuluukin. Autoni on kapea. Se lähtee urasta pois ja vastaan tulevien kaistalle. Teen korjausliikkeen ihan liian rajusti. Auto osuu oman puolen penkkaan ja sitten pyöritään useita kertoja katon kautta ympäri. Puristan rattia. Auto pysähtyy katolleen. Roikun pää alaspäin ja ensimmäinen lause suustani on: Koirat! Ootteko te kunnossa?
Vänkärin ikkuna on rikki ja näen Jemman juoksevan takapenkiltä ja ikkunan kautta ulos, Nette seuraa perässä.
- Oottakaa! Oottakaa!
Irrotan itseni ja ryömin ikkunasta ulos. Heti ulkopuolella on puhelimeni ja noukin sen käteeni. Olen pajujen keskellä ja rämmin niiden seasta lähemmäs tietä.
- Apua! Apua, auttakaa! Apua, apua! Apua joku, auttakaa, apua!
Se oli ensi reaktioni hätääntyneenä. Tajusin sen jälkeen, ettei lähistöllä ole asutusta ja minun täytyy itse soittaa apua. Näppäilen ensin numeron väärin.
- Mä olen ajanut autolla ulos tieltä. Se pyöri monta kertaa ympäri. Mä olen Toholampi-Kannus välillä. Mulla on koirat tuossa tiellä. Tuolta tulee auto. Nette, Nette rakas ja Jemma, pliis tulkaa pois sieltä. Hei, apua!
Mä heilutan kättäni isosti tuleville autoille. He eivät voi olla näkemättä lumisessa kinoksessa seisovaa tyttöä, jolla on jumppatrikoot ja harmaa toppi päällä. Hiljentävät ja pysähtyvät.
- Tänne tuli muita. Mikä tie tää on? Mulla on kyydissä kissojaki. Kissat! Mun kissat on vielä autossa. Hei, auttakaa! Mun pitää nähdä onko mun kissat kunnossa.
Hätäpuhelimen nainen ymmärtää, ettei minusta ole enempää puhujaksi ja antaa luvan lopettaa puhelun. Ryntään autolle takaisin. Siinä ei ole takaovia, joten yritän avata vänkärin ovea. Se ei aukea. Vaikerran ja kaksi pysähtynyttä miestä yrittää avata kuskin ovea. He saavat sitä auki, mutta penkit eivät taitu edestä. Saan raosta sen verran vedettyä kissojen häkkiä, että nään niillä olevan kaikki hyvin.
Seuraavaksi etsin koirille hihnat ja puen takkini päälle. Ne ovat kaikki lentäneet ulos ikkunasta pajukkoon. Soitan äidille.
- Oletko sä kunnossa?
- Äiti, mulla on kaikki hyvin.
- Miten niin kaikki hyvin? Ei tuollaisesta selviä!
- Äiti, mulla on kaikki hyvin. Mihinkään ei satu, mun rystysistä tulee vähän verta, mut mulla on oikeesti kaikki hyvin.
Puhelun loputtua mä lyyhistyn hankeen ja ojennan koirat paikalle tulleelle naiselle, joka lupaa laitaa ne turvaan autoonsa.
Palokunta saapuu paikalle. He kyselevät olosta, mä vakuutan kaiken olevan kasassa ja mut laitetaan sen samaisen naisehenkilön autoon istumaan, missä mun koiratkin on. Siinä vaiheessa mä huokaisen ekaa kertaa rauhassa. Ambulanssi saapuu ja mä kävelen itse sinne. Mua painellaan selästä, käsketään käännellä päätä ja kysytään sattuuko mihinkään. Mä vakuutan, että kaikki on kunnossa. Mulle laitetaan niskatuki, mut laitetaan makaamaan, tippa suoneen ja mitataan verenpaine. Mä olen siinä vaiheessa jo ihan rauhallinen. Koirille ja kissoille on sovittu hoitaja ystävien luota Kannuksesta. Palomiehet tuntee heidät, joten he hoitavat puhelut siihen suuntaan. Mut viedään Kokkolaan tarkastukseen.
Mua naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Naurattaa, koska selvisin ilman naarmuja ja itkettää, koska mulle kävi viikon sisään jo toinen vakava onnettomuus. Lääkärintarkastuksessa ei löydy mitään ja käsien haavat katoavat puhdistuksen jälkeen. Musta ei edes uskoisi, että olisin tunti sitten ajanut 80 vauhdista ulos tieltä ja pyörinyt ainakin neljä kertaa katon kautta ympäri autolla. Pääsen odottamaan huoneeseen vanhempiani. Soitan äidille.
- Mitä ne sano?
- Ei mitään syytä miks pitäisi jäädä tänne. Ei mulla oo ku kolme pientä naarmua kädessä, jotka hävis melkeen näkyvistä, kun ne putsattiin.
- Sulla oli onnea!
- Mä luulen, että Matias on ollu suojelusenkelinä. (Matias on menehtynyt isoveljeni.)
- Niin on täytynyt...
Kuulen äitin itkevän sanottuaan tämän. Lopetamme puhelun ja kuulen vielä ennen luurin sulkemista, kuin hän sanoo isälleni epäuskoisen kuuloisena:
- Sillä ei tosiaan ole mitään jälkiä...
 |
| Sairaalassa odottamassa. |
Mä pääsin kotiin ja ainoat jäljet edelleen ovat pari pientä naarmua rystysissä. Ei edes mustelmia. Auto on täysin käyttökelvoton ja romuna. Minä ja mun lemmikkini selvisimme vammoitta kaikki. Mä en usko yleensä mihinkään, mutta nyt mä olen täysin varma, että Matias tekee isoveljen töitään ja pitää pikkusiskostaan huolta. Miten muuten mä selviäisin kahdesta tosi vakavasta tapaturmasta hengissä?
Se saa miettimään. Se saa miettimään mitä mä oikeasti haluan mun elämältä ja mitä mun pitää tehdä, että kerkeän sen kaiken toteuttaa. Tällä hetkellä mä en oikein tykkää sanonnasta: kolmas kerta toden sanoo.
- Epsa
