Voittaja fiilis!

Viikon uurastuksen jälkeen voin todellakin sanoa olevani itsestäni ylpeä. Painosta lähti 800g, joten nyt ollaan 66.6 kilossa. Kamala luku! :D Enteileeköhän se jotain pahaa? Herkut ovat pysyneet täysin poissa ruokavaliosta, eikä niitä ole edes tehnyt mieli. Kahvihuoneen pullat ja karkit on ingoorattu täysin. Oon sokeesti tuijottanut mun proteiinirahkoja ja hedelmiä. Ruoka on ollut terveellistä ja ravitsevaa, joten himoja ei ole päässyt edes syntymään.

Lauantaina käytiin koirien kanssa Repoveden kansallispuistossa ulkoilemassa sellaset kolme tuntia. Välillä maasto oli todella haastavaa ylämäkeä, joten hikiä pukkas. Nuotion ääressä nautin herkullisen cesarsalaatin, riisikakkuja ja tuoreita mansikoita. Makkarasta en muutenkaan perusta, joten siitä ei ollut edes hankalaa kieltäytyä. Illalla menimme istumaan terasille kavereiden kanssa. Tilasin tiskiltä mojiton ilman alkoholia ja sokeria. Sain vichyn, mintulla, limellä ja jäämurskalla. Oikeasti todella lähellä alkoholillista versiota maun puolesta!

Illalla aikaisin nukkumaan, sillä aamu herätys soi 4.30. Joten, mä olin klo 5.00 salilla kameran kanssa valmiina purkittamaan treenit talteen. Jäätävä sitä fiilistä, kun siihen aikaan salilla on valot päällä, musiikki pauhaa ja ketään ei ole paikalla. Sai vetää treenit rauhassa ja kuvata miten halusi. Loppu fiilarit ihan älyttömät! Olin ennen seitsemää kotona ja aloitin heti videon muokkaamisen. Videon alussa alkulämpät soutulaitteessa ja loppu venyttelyt juoksumatolla.

Mun tuntemukset tästä koko hommailusta on ihan katossa! Mä oon ihan mielissään kaikista tuloksista mitä on tullut. Se rantapallo on tyhjennyt ainakin puoleen, mun reidet on ihan pelkkää rautaa, haba on jäätävä ja hartiat levenee. Mä en ikinä halua menettää tätä tunnetta!

- Epsa

Oman mielen järkyttämistä

Olen hyvin tietoinen siitä, ettei minusta ikinä tule sitä kaikkein timmeintä ja laihinta tyyppiä. Olen hyvin sinut asian kanssa. Ruumiinrakenne ei vain anna sitä periksi, luulen. Vai onko se sittenkin laiskuuttaa tai saamattomuutta? Mene ja tiedä. Nyt mulla on aika hyvät mahollisuudet testata olenko väärässä. Treeni on alkanut hyvin Arskan Kutosella ja sillä ohjelmalla kerkeän tehdäkkin kymmenisen kertaa harjoitusta, ennen kuin jatkan viisi kertaa viikossa uudella treenillä.

Mun tavoite on olla sheipissä syyskuuhun mennessä. Olemme menossa kaverini kanssa uudestaan Korfulle silloin ja olisi kiva, jos voisi maata sielä rantatuolissa ilman murheita ja kävellä laihistamatta. No nyt kyllä vähän huijaan. Viime kerralla minulla ei kyllä ollut mitään ongelmaa kolmen lomakiloni kanssa. Hyvä mieli ja rakkaus sitä paikkaa kohtaan saa unohtamaan kaikki pinnalliset ajatukset. Suomessa taas.. Hitto, että sieltä peilistä takaisin kattoo saatanan lihava ihiminen.

Mitäpä sitä muuta voisi tehä ittensä eteen, ko laittaa asiat kuntoon. Korfulla rantatuolissa viimeisenä päivänä istuessani, kirjoitin puhelimen muistioon hyvin tsemppaavan tekstin. Siitä tekstistä huokuu se suru, mikä mulla oli. Tiesin ikävän olevan suuri sitä saarta kohtaan ja yritin itku silmässä kirjoittaa jotain rakentavaa. "Muista mitä kohti sä taistelet."

Todella isona tsempparina on uudet treenihousut, jotka ovat ihan järkyttävän näköiset päälläni. Muutaman kilon jälkeen ne istuu päälle ko tehdyt. Lähtöpaino on 67,2, nyt kun alkoholin aiheuttama turvotus on laskenut. En todellakaan osaa sanoa paljonko haluan siitä pois, koska en osaa yhtään arvioida miten paljon lihasta voi tulla läskin tilalle. Ehkä olisi siis vihdoin aika lopettaa se fanaattinen vaa'an tuijottaminen. Ruokavaliotahan minulla ei sen kummemmin ole. Tarkoitus on syödä terveellisesti ja pysyä erossa herkuista. Ainakin nämä ensimmäiset kolme viikkoa.

Aamuisin tulee syötyä puuroa ja juotua vettä. Yhden kupin nautin kuumana ja puristan puolikkaan sitruunan sinne sekaan. Maksa on yksi tärkeimmistä rasvanpolttajista ja sitruuna auttaa sitä toimimaan paremmin. En sitten tiedä kuinka hyvä uskoinen olen, mutta tuskin se pahitteeksikaan on.

Aloituskuvat on nyt otettu ja voin sanoa, että raavaammallakin naisella meinasi tulla itkua silmään. En mä ole tajunnut, että todellakin näytän tältä. Oon rannalla maatessani vissiin nielassut rantapallon, kasvattanu tissit selkään ja leventänyt vatsanaluetta läskillä. Olen aika pettynyt itseeni. Miten sitä voikaan päästää itsensä tähän kuntoon?

Mä todellakin aijon pysyä mun suunnitelmissa. En halua enää ikinä ottaa itsestäni tällaisia kuvia. Mun ensimmäinen viikko on lähtenyt todella hyvin käyntiin.
Siinä asiassa voin todellakin olla itsestäni ylpeä. Olen treenannut joka toinen päivä hallitusti, syönyt terveellisesti ja täysin ilman herkkuja. Tästä tulee oikeesti vielä hyvä!

Mietin todella kauan kehtaanko laittaa näitä kuvia.. Nolottaa..

- Epsa

Mitä tapahtui?

Mun uuden elämän rakentaminen vei niin mukanaan, etten ole käyttänyt tietokonetta juuri ollenkaan. Treenailu jatkui vaihtelevasti ja ruokavalion pysyi, mutta lipsuin sen lisäksi. Alkoi ihan ketuttamaan taas, kun mies vaan laihtuu ja laihtuu ja mä pysyn tälläsenä pyllerönä. Seuraava tavoitteeni piti koskea ulkomaanmatkaa. Piti olla kunnossa siihen mennessä, mutta se tapahtui vain unelmissani!

Lähdin kesälomallani siis ystäväni kanssa Kreikkaan Corfun saarelle. Hassua kyllä, se kreikkalainen peili ei kyllä näyttänyt minua niin pullukkana kuin Suomessa, joten taidan tilata sellaisen kotiinikin. Saakelin masentava suomalainen peili!

Muutenkin se Corfun ilmapiiri, ihmiset ja hyväntuulisuus tarttui niin lujasti itseeni, etten välittänyt peilikuvastani. Olo oli aikoihin älyttömän iloinen ja naurettua tuli niin paljon, etten edes muista milloin viimeksi. Todella haikein mielin tulin takaisin kotiin vaikka täällä kylläkin odotti kaikki rakkaimmat.

Puntari näytti keskisormea ja 68,1 kiloa. Saakeli vieköön, en ole ikinä painanut tuollaista lukemaa! Jo Corfulla rannalla aurinkotuolissa istuessani hankin itselleni uutta motivaatiota treeneihin. Ensi kerralla mä olen sielä siinä kunnossa, kun mun piti olla tällä kerralla.

Mä kirjotin itelleni sielä rannalla muistiin tsemppipuheita kännykkään, joita voin lukea, kun heikkoja hetkiä ilmaantuu. Tapasimme myös paikallisen, joka kehui olevansa hyvä treenaajaa. Noh, sen nyt näki rungostakin, joten otin häneen vähän yhteyttä pikku vinkkien toivossa. Niitä tulikin, joten innolla odotan aloittamista. Uusi virkistää aina!

Ensiksi istuin koneelle sunnittelemaan treenien aloittamista. Mä en ole treenannut yli kuukauteen, joten nyt saa taas alottaa melkeen nollasta.. Päätin aloittaa yksi jakoisella treeniohjelmalla. Aloitin sellaisella aikoinaan pt:n kanssa ja se toi mukavasti lihasta, nosti kuntoa ja antoi hyvää pohjaa seuraavia haasteita varten. Saliporukoissa tää treeni tiedetään nimellä Arskan Kutonen.

Liikkeet on yksinkertaisia ja käsittelee koko kroppaa.

KYYKKY
4x10

PENKKIPUNNERRUS
3x10

LEUANVETO
3xmax

PYSTYPUNNERRUS NISKAN TAAKSE
4x10

HAUISKÄÄNTÖ TANGOLLA
3x10

ISTUMAANNOUSU
3xmax

Jos joku haluaa lisätietoa, niin kannattaa googlettaa. Sieltä saa lisätippejä liikkeiden tekemiseen. Treenikertoja ei suositella perättäisille päiville, koska koko kehon treeni on kuitenkin sen verran rankka. Itse ajattelin tehdä treenin joka toinen päivä kolmen viikon ajan. Silloin treenikertoja tulee 3-4 viikkoon.

Ruokavaliota en ole hirveästi suunnittellut tarkasti. Tiedän tasan paljon voin syödä, joten kokeilen ensimmäistä kertaa pärjätä ilman valmiiksi suunniteltuja lappuja. Katsotaan joudunko palaamaan niihin.:D Ystäväni tulee viikoksi kesälomalle luokseni, joten treenit alkaa vasta sen jälkeen. En halua käyttää aikaani salilla, kun hän on täällä. En halua menettää aikaa hetkeäkään hänen kanssaan.

Palataan siis ennen treenien alkua vaikka kuvin mitkä ovat lähtökohdat. Tarkotus oli laittaa tähän lomakuvia, mutta ulkoinenmuisti ei oikeen pelitä vieläkään. Ostin juuri uuden!

-Epsa

Kolmas kerta toden sanoo

Tiedättekö sen tunteen, kun on niin huonossa jamassa ettei mikään kiinnosta? Mä kävin läpi juuri kolmen viikon treenaamattomuuden, koska halusin vain istua kotona ja nukkua paljon. Väsytti koko ajan. Olin kärttyinen ja jouduin todella kummallisiin tilanteisiin töissä, joiden takia menetin yöuneni. Joskus vain suuret vääryydet voittaa Epsan voimat.

Sitten tapahtui jotain aika hauskaa. Mä menin treffeille ja vähän sille tielle on jäänyt tää homma. Mä oonki pitkästä aikaa todella aidosti iloinen, ilman tekohymyjä ja työpäivät on yhtä tanssia. Varsinkin silloin, kun herää toisen vierestä, viettää pitkän aamun sängyssä ja nauraa paljon. Mä en oo aamuihmisiä, mutta näköjään joku voi saada mut aamusinkin hymyilemään heti herättyäni. Vähän tietenkin pelottaa kuinka korkeelta tästä nyt putoaa, mutta sellasta ei sais ikinä ajatella. Täytyy nauttia siitä nyt ja tässä. Siitä hiton hyvästä ja turvallisesta olosta.

Mun pelot siis siitä, että voin kuolla huomenna on melkein selätetty. Nyt pystyy taas ajattelemaan, että onhan mulla vaikka kuinka aikaa tehä. Hyvä asia kolmen viikon aikana on ollut se, etten antanut kokonaan periksi huonolle ololle. Ruokavalio pysyi ja paino on pysynyt samana ja ehkä vähän laskenutkin. Mahtavin fiilis on se, kun on itsestään tosi ylpeä.

Treenaaminen alkoi tällä viikolla uudestaan normaaliin tapaan. Kävin pumpissa, joogassa, salilla ja boxingissa. Jooga tuli kyllä jotenko tosi tarpeeseen. Se rauhallisuus mikä sillä tunnilla vallitsi, oli jotain niin puhdistavaa. Salillakin jaksoi aika hyvin samoilla painoilla mihin oli jääny.

Viikonloppu on mennyt lenkkien, leivonnan, saunan ja yhteisen ajan viettämisessä. Me ollaan aika onnellisia kaikki. Pitkästä aikaa.

Kirjoitin yllä olevan tekstin viime viikolla, mutta koska keksimme niin paljon aktiviteettia lähinnä ulkona koirien kanssa liikkuen, niin minulla ei ollut aikaa viimeistellä sitä loppuun. Viikkoa myöhemmin, tänään, olisin samassa jamassa surullisena ilman tätä elämääni astunutta miestä. Tällä hetkellä makaisin saikulla omassa sängyssä ja itkisin, mutta tämä mies sai mut jaksamaan läpi uusien uutisten joita lääkäri toi.

Ei kahta ilman kolmatta ja kolmas kerta toden sanoo ja mitä nyt niitä sanontoja on. Sanoin aikaisemmin pelkääväni jälkimmäistä virttä, koska ajattelin sen tuovan seuraavaksi kuoleman, jos minulle jotain sattuu. Nyt tämä sanonta tarkoittaa minulle sitä, että kolmas kerta toden sanoo, ettei minulta vie henkeä mikään. Aivoistani löytyi pieni kasvain. Hyvänlaatuinen. Jos se on ollut yhtä kauan, kuin olen jaksanut lääkäreille valittaa oudoista oireistani, se on pysynyt muuttumattomana kaksi vuotta. Mä siis selviän tästäkin.

Hatun nosto Kouvolalaiselle lääkärille, joka laittoi minut jatkotutkimuksiin, heti kun näki viimeisimpien käynti kertojen syyt. Menin silloin hakemaan saikkulappua migreenin takia ja jouduinkin jatkotutkimuksiin ja magneettikuviin. Mä olen oikeasti yllättävän fine tämän asian kanssa. Tänä viikonloppuna kissat muuttivat miehen omakotitaloon. Ehkä mekin jossain vaiheessa tehdään virallisesti samoin. Mä toistan itseäni, mutta kerta kiellon päälle: mä olen älyttömän onnellinen!

- Epsa

"Olet vahvin ihminen, jonka tiedän."

- Maailmassa on paljon isompiakin ongelmia.
Sanoi työkaverini, kun tuskailin inventoinnin kanssa ja näytti samalla surullista videota ulkomailla käytävästä sodasta ja sielä työskentelevistä lääkäreistä ja kärsivistä potilaista. Tottakai on, enkä todellakaan aseta itseäni nyt jalustalle, vaikka on edelleen kurja olla tapaturmien takia. Päinvastoin.

Aamuisin ensimmäinen ajatus on: nouse, pue ja piristy. Kaikki hyvä lähtee omasta asenteesta. Voit olla onnellinen, jos päätät niin. Ei sais jäädä vellomaan haikeisiin asioihin, niin että masentuu ja ahdistuu. Kyllä mä sen tiedän ja siksi tänänkin aamuna mä oon reipas.

Töissä kassalla työt tehdään hymy huulilla. Sen hymyn alle kätketään se fiilis, mikä oikeesti velloo siellä. Kaikki ovat sokeita sille kuinka suistunut oon.

Mut täytyy selviytyy, eikö niin? Ei saa pysähtyy, täähän oli mun oma syy. Kyllä kaikki muutkin jaksaa taakkojansa kantaa ja siksi oma kuori pitää nyt kovettaa. Kyllä mä tiedän ja nääthän miten mä jaksan. Silti mä oon niin uupunut.

Kaikki sanoo aina mulle:
- Mä tunnen sut. Sä oot vahvin ihminen mitä mä tiedän.
Kyllä mä pystyn nauramaan ja valon tuomaan, mut silti tuntuu, etten saa henkeä. Mä melkein luovutan jo, mut edelleen mä oon reipas.

Salille tai jumppaan en pysty nyt raahautumaan. En vain jaksa ja tässä odotellaan sitä uutta paloa. Tai siis paloa olisi, mutta silloin kun ei oikeasti vain jaksa, niin ei jaksa. Mut mä silti jatkan mun prosessia. Ruokavalio on ja pysyy. Mä en aijo antaa kaikkea periksi tälle masennuksen paholaiselle, joka olkapäällä istuu.

Mä oon miettinyt ihan liikaa mikä mä haluan olla, ennen kuin on liian myöhäistä. Kaikesta tästä huolimatta, mulla on unelmia ja mä aijon toteuttaa ne pian. Mä olen ansainnut ne ja tästä lähin, mä olen täysin se, mikä mä oikeesti olen.

Onko suojelusenkeleitä olemassa?

Mistä aloittaisin? Liikuinko viime viikolla yhtään? En. Söinkö ruokavalion mukaan? En. Mikä minua vaivaa? Olen tulossa juuri siihen.

Puhuin viimeksi töissä tapahtuneesta työtapaturmasta. Niin kuin kirjoituksesta huomasin, en ollut moksiskaan vaikka tilanne oli hyvin vaarallinen ja olisi saattanut johtaa vakavaan loukkaantumiseen, halvaantumiseen tai jopa kuolemaan. Selvisin ihmeen kaupalla älyttömän pienillä haavereilla ja jatkoin elämistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viikonloppu meni inttileirillä, joten aktiviteetti ei jättänyt varaa ajattelulle. Maanantaina "rikospaikalle" palaaminen sai asioita jonnin verran pyörimään päässä. Tahditon vitsailu tapaturmasta työkaverilta oli liian aikaista. Maanantai-tiistai välinen yö oli painajaisten täyteinen. Onnettomuus alkoi kerta toisensa jälkeen uudestaan ja säpsähdytti hereille. Unta ei tullut minuuttia kauempaa.

Töihin laahustin todella väsyneenä. En jaksanut hihkaista huomenia työkavereille tavalliseen iloiseen tapaani. Latasin kahvinkeittimet valmiiksi ja seuraavassa työtehtävässä oli palattava huoneeseen, jossa onnettomuus tapahtui. Pieniä lasinsirpaleita näkyi seinän vierustoilla, verijälkiä seinällä ja seinät olivat tyhjänä, koska tippuneet kaapit oli roudattu huoneesta pois. Ahdisti suunnattomasti. Paniikki iski. Työpäivä meni ihan sumussa. Itketti koko ajan ja väsytti. En saanut mitään muuta aikaiseksi, kuin edes takaisin haahuilua. Viimeinen tippa asialle oli se, kun olin tehnyt yhden työtehtävän 20 minuuttia sitten, enkä muistanut sitä tehneeni. Varasin heti ajan lääkärille jatkotutkimuksiin.

Lääkäri totesi minulla olevan posttraumaattinen stressihäiriö. Sain heti siltä istumalta viikon saikkua, vaikka itse pyysin yhtä päivää nukkumista varten. Samoin puhuttiin lääkityksestä, josta kieltäydyin ensin. Kun lääkäri sanoi parantumisen nopeutuvan, suostuin ottamaan iltaisin rauhoittavan ennen nukkumaan menoa, jotta saisin nukuttua yöt. Sanonpahan vain, että ekana iltana ainakin oli ihan vihannes olo. Päässä ei liikkunut mitään.

Siinä vaiheessa, kun pää hajoaa, haluaa ihmisten ympäröimäksi joiden tietää välittävän. Kouvolassa ei olisi ollut kuin veli. Tähän tarvittiin äitiä ja ystäviä. Päätä hajotti vielä enemmän se, että mä en voinut millään ymmärtää miksi mulle kävi näin. Mä oon vahva ihminen. Mä en stressaa liikoja, mä en ajattele turhia ja mä selviän aina kaikesta. Se hajotti entisestään. Syyllisyys siitä, että on heikko.

Keskiviikko aamuna otin itselleni aikaa ja tein rauhassa hommia kotona. Myöhemmin lähdin ajamaan kohti Pohjois-Pohjanmaata. Keli oli vaihteleva. Satoi, ei satanut, tiet oli sulia, välillä älyttömän lumisia ja uraisia. Päätin poiketa Kannuksen kautta ja yllättää ystäväni käymällä ensin pika visiitillä hänen luonaan ennen kuin menisin vanhempieni luokse.

Noin kahdeksan kilometriä päämäärään. Kaijuttimista pauhaa Asteen Apinalauma. Tuntuu hetken jopa hyvältä, laulattaa ja hymyilyttää niin kuin kuuluukin. Autoni on kapea. Se lähtee urasta pois ja vastaan tulevien kaistalle. Teen korjausliikkeen ihan liian rajusti. Auto osuu oman puolen penkkaan ja sitten pyöritään useita kertoja katon kautta ympäri. Puristan rattia. Auto pysähtyy katolleen. Roikun pää alaspäin ja ensimmäinen lause suustani on: Koirat! Ootteko te kunnossa?

Vänkärin ikkuna on rikki ja näen Jemman juoksevan takapenkiltä ja ikkunan kautta ulos, Nette seuraa perässä.
- Oottakaa! Oottakaa!
Irrotan itseni ja ryömin ikkunasta ulos. Heti ulkopuolella on puhelimeni ja noukin sen käteeni. Olen pajujen keskellä ja rämmin niiden seasta lähemmäs tietä.

- Apua! Apua, auttakaa! Apua, apua! Apua joku, auttakaa, apua!

Se oli ensi reaktioni hätääntyneenä. Tajusin sen jälkeen, ettei lähistöllä ole asutusta ja minun täytyy itse soittaa apua. Näppäilen ensin numeron väärin.

- Mä olen ajanut autolla ulos tieltä. Se pyöri monta kertaa ympäri. Mä olen Toholampi-Kannus välillä. Mulla on koirat tuossa tiellä. Tuolta tulee auto. Nette, Nette rakas ja Jemma, pliis tulkaa pois sieltä. Hei, apua!
Mä heilutan kättäni isosti tuleville autoille. He eivät voi olla näkemättä lumisessa kinoksessa seisovaa tyttöä, jolla on jumppatrikoot ja harmaa toppi päällä. Hiljentävät ja pysähtyvät.

- Tänne tuli muita. Mikä tie tää on? Mulla on kyydissä kissojaki. Kissat! Mun kissat on vielä autossa. Hei, auttakaa! Mun pitää nähdä onko mun kissat kunnossa.

Hätäpuhelimen nainen ymmärtää, ettei minusta ole enempää puhujaksi ja antaa luvan lopettaa puhelun. Ryntään autolle takaisin. Siinä ei ole takaovia, joten yritän avata vänkärin ovea. Se ei aukea. Vaikerran ja kaksi pysähtynyttä miestä yrittää avata kuskin ovea. He saavat sitä auki, mutta penkit eivät taitu edestä. Saan raosta sen verran vedettyä kissojen häkkiä, että nään niillä olevan kaikki hyvin.

Seuraavaksi etsin koirille hihnat ja puen takkini päälle. Ne ovat kaikki lentäneet ulos ikkunasta pajukkoon. Soitan äidille.

- Oletko sä kunnossa?
- Äiti, mulla on kaikki hyvin.

- Miten niin kaikki hyvin? Ei tuollaisesta selviä!
- Äiti, mulla on kaikki hyvin. Mihinkään ei satu, mun rystysistä tulee vähän verta, mut mulla on oikeesti kaikki hyvin.

Puhelun loputtua mä lyyhistyn hankeen ja ojennan koirat paikalle tulleelle naiselle, joka lupaa laitaa ne turvaan autoonsa.

Palokunta saapuu paikalle. He kyselevät olosta, mä vakuutan kaiken olevan kasassa ja mut laitetaan sen samaisen naisehenkilön autoon istumaan, missä mun koiratkin on. Siinä vaiheessa mä huokaisen ekaa kertaa rauhassa. Ambulanssi saapuu ja mä kävelen itse sinne. Mua painellaan selästä, käsketään käännellä päätä ja kysytään sattuuko mihinkään. Mä vakuutan, että kaikki on kunnossa. Mulle laitetaan niskatuki, mut laitetaan makaamaan, tippa suoneen ja mitataan verenpaine. Mä olen siinä vaiheessa jo ihan rauhallinen. Koirille ja kissoille on sovittu hoitaja ystävien luota Kannuksesta. Palomiehet tuntee heidät, joten he hoitavat puhelut siihen suuntaan. Mut viedään Kokkolaan tarkastukseen.

Mua naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Naurattaa, koska selvisin ilman naarmuja ja itkettää, koska mulle kävi viikon sisään jo toinen vakava onnettomuus. Lääkärintarkastuksessa ei löydy mitään ja käsien haavat katoavat puhdistuksen jälkeen. Musta ei edes uskoisi, että olisin tunti sitten ajanut 80 vauhdista ulos tieltä ja pyörinyt ainakin neljä kertaa katon kautta ympäri autolla. Pääsen odottamaan huoneeseen vanhempiani. Soitan äidille.

- Mitä ne sano?
- Ei mitään syytä miks pitäisi jäädä tänne. Ei mulla oo ku kolme pientä naarmua kädessä, jotka hävis melkeen näkyvistä, kun ne putsattiin.

- Sulla oli onnea!

- Mä luulen, että Matias on ollu suojelusenkelinä. (Matias on menehtynyt isoveljeni.)
- Niin on täytynyt...

Kuulen äitin itkevän sanottuaan tämän. Lopetamme puhelun ja kuulen vielä ennen luurin sulkemista, kuin hän sanoo isälleni epäuskoisen kuuloisena:

- Sillä ei tosiaan ole mitään jälkiä...

Sairaalassa odottamassa.

Mä pääsin kotiin ja ainoat jäljet edelleen ovat pari pientä naarmua rystysissä. Ei edes mustelmia. Auto on täysin käyttökelvoton ja romuna. Minä ja mun lemmikkini selvisimme vammoitta kaikki. Mä en usko yleensä mihinkään, mutta nyt mä olen täysin varma, että Matias tekee isoveljen töitään ja pitää pikkusiskostaan huolta. Miten muuten mä selviäisin kahdesta tosi vakavasta tapaturmasta hengissä?

Se saa miettimään. Se saa miettimään mitä mä oikeasti haluan mun elämältä ja mitä mun pitää tehdä, että kerkeän sen kaiken toteuttaa. Tällä hetkellä mä en oikein tykkää sanonnasta: kolmas kerta toden sanoo.

- Epsa

Ensimmäinen tavoite saavutettu

Tammikuun alussa laitoin itselleni tavoitteeksi nostaa peruskuntoa loppu kuusta olevaa viikonloppu leiriä varten. Kyseessä oli siis Intin perustaitoja naisille-kurssi. Tehtiin siis intti tutuksi pienen leirin muodossa ja osallistujat olivat pelkästään naisia. Meitä oli paikalla yli 20 naista plus tietenkin leirin kouluttajat.

Olin odottanut leiriä hullun lailla ja olin ihan täpinöissäni perjantai aamuna. Tänään se tapahtuis! Olen harrastanut aikoinaan 10 vuotta partiota, joten metsäleireilystä oli nyt jonnin aikaa, mutta kokemusta siis löytyi. Perjantai alkoi aamuvuorolla. Myöhemmin päivällä, paria tuntia ennen lähtöä, tapahtui työtapaturma. Sain seinässä kiinni olevat kolme isoa yläkaappia päälleni, jotka olivat täynnä lasitavaraa. Kaappi osui vähän päähäni, mutta pääsin kuitenkin peruuttamaan karkuun. Jalkani jäi jumiin johonkin ja kaaduin rikkoutuneiden lasien päälle. Muistan kaatuessani vain ajatelleen, että: "Ei lasien päälle! Ei lasien päälle!" Sen verran jouduin ottamaan vastaan maasta, että oikea käteni sai osumaa, samaten polveni. Lasi onneksi tekee aika siistiä jälkeä, eikä sitä jäänyt kiinni haavoihin. Verta tosi tuli todella runsaasti.

Äitini jo kielsi minua lähtemästä leirille verenmyrkytysriskin takia. Kerkesin vuodattaa pari kyyneltäkin. Olin odottanut leiriä niin paljon. Vannotin, että jätän menemättä, jos lääkäri kieltää. Muuten menen vaikka pää kainalossa. Lääkärissä polveen olisi haluttu laittaa tikkiä, mutta päädyttiin sitten liimaan leirin takia. Käsistä liimattiin myös useampi haava umpeen ja sitten haavalappuja päälle. Aika koomisen näköinen paketti tuli.

Palasin vielä hetkeksi töihin ja sitten lähdin ajelemaan kohti Mikkeliä. Paikalla pääsin tupaan ja sain kaapin avaimen. Seuraavaksi matka kävikin hakemaan vaatteita ja rinkkaa. Vaatteita tuli kyllä aika montaa sorttia. Sitten pitikin vaihtaa siviilit pois päältä ja pukeutua niihin vihreisiin. Siinä karisi ne vähäisetkin naisellisuuden rippeet, mitä mussa on.

Illalla jo alotettiin aseiden jakaminen ja niihin tutustuminen. Lisättiin myös varustukseen metsäreissua varten tarvittavat tarvikkeet. Pääsimme nukkumaan aika myöhään ja aamulla oli aikainen herätys. Aamupalan jälkeen pakattiin rinkkaan kaikki saamamme kamat ja lähdettiin hakemaan aseet kaulalle. Marssi leiripaikkaa kohti alkoi. Päästään siis siihen kohtaan, että enpä ossaa sanua oliko kuukauden treenaamisesta apua. Ainakin meinasin kuolla, kun päästiin perille. Kymmenen aikaan aamulla oli jo 10 000 askelta täynnä. Koko päivä koostui erilaisista koulutusrasteista. Pääsimme ampumaankin ja koko päivä meni pihalla. Pimeyden laskettua alettiin pystyttämään telttaa.

Meidät oli jaettu kolmeen ryhmään. Meidän ryhmä oli älyttömän toimiva. Kaikki oli sujuvaa, pelattiin hyvin yhteen ja meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Aivan toimiva paketti siis. Saimme teltan aika nopeasti pystyyn ja iltapalan syötyä, joten olimme peitoissa aikaisin. Minun tunnin kipinävuoroni oli 23:30-00:30. Kerkesin nukkua katkonaista unta muutaman tunnin ennen sitä ja viitisen tuntia sen jälkeen. 

Seuraavana päivänä oli lisää rasteja, sotaharjoitus ja marssi takaisin. Kamppeet luovutettiin ja päästiin kotia. Täytyy kyllä sanua, että kiire armeijassa ainakin on.:D Eihän sitä meinannut pysyä millään mukana.

Sunnuntaina tuli katteltua sitten vähän ruhjeita mitä oli mukaan tullut. Kämmenselkä mulla ainakin oli mustumassa ja käsivarresta löytyi aika iso mustelma. Käsivarren mustelma tosin tuli jo siinä työtapaturmassa. Sitten on tietenkin yksittäisiä jalkojen, käsivarsien ja solisluun mustelmia. Solisluun mustelma on kyllä oma vika, kun on pitänyt rynkkyä ammuttaessa väärin.

Hieno kokemus kaikin puolin! Sen verran voi sanua kuukaudessa tulleista tuloksista, että lähtöpaino 66.0 ja nyt pyöritään lukemissa 64,8. Hyvä tahti! Ja lihaksia on tullut taas älyttömästi lissää. Aika ylypiä olo!

- Epsa